Voisiko ”kuuhulluudessa” olla sittenkin jotain perää?

”Kuuhulluudella” tarkoitetaan myyttisiä näkemyksiä sitä, että täysikuu aiheuttaa joissakin ihmisissä voimakkaita mielialan muutoksia. Mielenterveyden häiriöiden osalta asia on todettu myytiksi lukuisia kertoja. Arkisempi versio samasta asiasta – kuun vaikutuksesta ihmiseen – on joidenkin henkilöiden vahva kokemus siitä, että unettomuus pahenee täydenkuun aikana. Myös tätä ovat tutkijat pitäneet myyttinä. Itsekin olen vuosien myötä usein joutunut toteamaan, että tieteellistä näyttöä asiasta ei ole. Toissa vuonna ilmestyi kuitenkin tutkimus, joka kyseenalaisti käsitystäni. Tutkimus herätti kriittistä tieteellistä keskustelua ja viime vuonna ilmestyi uusi tutkimus, joka tuotti samansuuntaista näyttöä. Aiheesta puhuminen yleisesti ymmärrettävällä tavalla valaisee myös hyvin tieteestä tiedottamiseen liittyviä vaikeuksia. Koetan siksi hieman avata asiaa.

Biologinen tausta: Mitä tiedämme kuun vaikutuksista eläviin olentoihin?

Esimerkiksi vuonna 2006 julkaistiin tutkimus, jossa 31 henkilön 6 viikkoa pitämien unipäiväkirjojen avulla havaittiin, että tutkittavat nukkuivat ilmoituksensa mukaan keskimäärin 19 minuuttia vähemmän täyden kuun aikaan verrattuna uuden kuun aikaan. Vuonna 2008 julkaistun tutkimuksen mukaan pitkittynyt epileptinen kohtaus puhkesi useimmin 3-4 päivää uuden kuun jälkeen. Eräässä toisessa tutkimuksessa todettiin, että naisilla toispuoliset epileptiset kohtaukset noudattivat etupäässä kuun kiertoon liittyvää (sirkkalunaarista) rytmiä. Näissä ja muissa tämän kaltaisissa tutkimuksissa jää kuitenkin epäselväksi olisiko kyseessä toistaiseksi ihmisellä tuntemattoman geneettisesti ohjautuvan ”lunaarisen kellon” vaikutuksesta biologisen keskuskellon normaaliin toimintaan vai selittäisivätkö muut tekijät tulokset. Muita mahdollisia selittäviä tekijöitä voivat olla esimerkiksi yöllisen valon määrä, tutkittavien tietoisuus kuun vaiheesta tai naisten kuukautisrytmi. Olennaista on kysyä, onko meillä evolutiivisesti kehittynyt sisäsyntyinen biologinen ”kuukello” kuten meillä on evolutiivisesti kehittynyt sisäsyntyinen biologinen ”vuorokausikello”, joka ohjaa vuorokausirytmejämme ns. ”sirkkadiaanisia” rytmejä. Vaikka biologisen kellon evolutiivisen kehityksen takana on ollut planeettamme kiertoliike akselinsa ympäri, emme enää reagoi planeetan kiertoliikkeeseen sinänsä vaan toimimme tätä kiertoa noudattavan kellokoneistomme ohjaamina. Jos meillä on aito ”kuukello”, niin toimimme sen mukaan, emmekä sen mukaan, sattuuko esimerkiksi olemaan pilvetön yö, jolloin täyden kuun valo on kirkas ja näkyvä. Tiedämme, että tällainen kuukello on useilla erityisesti matalissa rantavesissä elävillä merieläimillä.

Näiden kellojen kehitys on alun perin liittynyt siihen, miten vuorovedet aiheutuvat kuun ja auringon vetovoimakentän kohdistumisesta pyörivän maan vesimassoihin. Täydenkuun ja uudenkuun aikaan aurinko, maa ja kuu ovat samalla suoralla. Tällöin kuun ja auringon synnyttämät vuorovesihuiput osuvat samaan aikaan ja syntyy tavanomaista voimakkaampi vuorovesi eli tulvavuoksi ja -luode. Näin syntyy kaikkiaan kolme kuunkiertoon liittyvää rytmiä: normaali vuorovesirytmi (syklin pituus 12,4 tuntia), semilunaarinen rytmi (syklin pituus 14,8 päivää) ja lunaarinen rytmi (syklin pituus 29,5 päivää). Merieliön kuukello sitten rytmittää eliön elämää näiden rytmien mukaan. Otetaan esimerkiksi vaikka eräs merisääskilaji (Clunio marinus). Sääsken toukan täytyy olla veden alla pysyäkseen hengissä, mutta aikuinen sääski voi munia vain pinnalle, joka ei ole veden alla. Siksi aikuisen sääsken elämä on vain muutaman tunnin mittainen. Niiden kuoriutuminen ajoittuu tarkalleen hetkeen, jolloin laskuvesi on kaikkein matalimmillaan (tulvaluode). Kuoriutuneet sääsket parittelevat nopeasti, munivat ja kuolevat saman tien. Vesi alkaa nousta ja munat pääsevät kehittymään veden alla. Äskettäinen tutkimus vuodelta 2011 osoitti, että tämä lunaarinen rytmi on sääskellä geneettisesti ohjattu sopeutuma lunaarista rytmiä noudattaviin vuorovesivaihtelun maksimikohtiin. Tyypillisesti nämä rytmit liittyvät merieläinten lisääntymiseen kuten parvikutuhetken ajoittumiseen. Monilla merieläimillä sukurauhasten koko vaihteleekin rytmisesti kuun kierron mukaan.

Onko ihmisellä ”kuukello”?

Tutkijat ovat varsin yksimielisiä siitä, että suora kuun vetovoima ei riitä selittämään mahdollista sirkkalunaarista rytmiä ihmisen toiminnassa tai fysiologissa tapahtumissa. Se ei riitä aiheuttamaan edes vuorovesi-ilmiötä kuin suurissa vesimassoissa eli merissä. Kun puhutaan järvistä, ei vuorovesi-ilmiötä enää käytännössä ole. Ihmisen massa on olematon jo järviinkin verrattuna. Voisiko ihmisellä sitten olla geneettisesti ohjautuvia sisäsyntyisiä lunaarisia ja/tai semilunaarisia rytmejä? Toissa vuonna Sveitsiläisen kronobiologian eli biologisia vuorokausirytmejä tutkivan instituutin tutkijaryhmä vietti rentoa iltaa drinkillä ryhmän vetäjän Christian Cajohen:in kanssa paikallisessa baarissa. He sattuivat huomaamaan, että oli täysikuu. Tästä keskustelu kääntyi ”kuuhulluuteen”. Joku keksi, että heillä oli useita vuosia vanha aikaisempi tutkimusaineisto, joka käsitti 17 vapaaehtoisen terveen 20-31 vuotiaan unirekisteröinnit 3,5 vuorokauden ajalta laboratoriossa. Tutkimuksessa oli kontrolloitu valaistuksen määrä, naisten kuukautiskierron vaihe eivätkä tutkittavat taatusti tienneet, että kuun vaiheen vaikutusta tutkittaisiin sillä tutkimuksen tarkoitus oli ollut kokonaan muu. Mitäpä jos aineisto analysoitaisiin jälkikäteen uudestaan laskemalla jokaisen tutkimusyön etäisyys lähimmästä täydenkuun vaiheesta ja ryhmiteltäisiin tulokset sen mukaan kolmeen kuun vaihetta kuvaavaan ryhmään. Jos näiden ryhmien mittausten keskiarvoissa olisi eroja, niiden voitaisiin tulkita tukevan ”kuukellon” olemassaoloa. He tekivät näin ja tulokset tukivat sisäsyntyisen sirkkalunaarisen rytmin olemassaoloa.

Analyysit osoittivat, että koehenkilöiden nukahtamisnopeus oli keskimäärin hitaampi täydenkuun ryhmässä kuin muissa ryhmissä. Samalla tavalla unen koettu laatu oli huonompi, unen pituus lyhyempi, REM unen käynnistyminen kesti kauemmin, syvän unen aikaisten hitaiden EEG aaltojen (delta aaltojen) määrä vähäisempi ja melatoniini hormonin eritys vähäisempi täyden kuun ryhmässä kuin muissa kuun kierron vaiheissa. Alla kuva, jossa esitetään miten tutkittavien nukahtamisnopeus riippui kuun kierron vaiheesta. Mitä korkeammalla piste on sitä hitaampi nukahtamisnopeus. (Klikkaamalla saat kuvan suuremmaksi).

Kuvassa on eri värisin pystypalkein osoitettu kuun kierron mukaiset kolme ryhmää, joita vastaava kuun kierron vaihe on osoitetttu ylhäällä vaakapalkissa. Pisteet tarkoittavat yksittäisen koehenkilän nukahtamisnopeutta (asteikko vasemmalla). Käyrä kertoo matemaattisen riippuvuuden havaintopisteiden ja ajan (kuuun kierron) välillä.

Kuvassa on eri värisin pystypalkein osoitettu kuun kierron mukaiset kolme ryhmää, joita vastaava kuun kierron vaihe on osoitettu ylhäällä vaakapalkissa. Pisteet tarkoittavat yksittäisen koehenkilön nukahtamisnopeutta (asteikko vasemmalla). Käyrä kertoo matemaattisen riippuvuuden havaintopisteiden ja ajan (kuun kierron) välillä.

Tutkimuksen julkaisemisen jälkeen sitä alettiin luonnollisesti kritisoida. Tämä on tieteen vahva puoli, mitä on joskus vaikea selittää maallikoille. Vaikka tutkimus on julkaistu tieteen pelisääntöjä noudattavassa lehdessä, se ei tarkoita sitä, että se olisi välttämättä oikeassa. Tutkijat on koulutettu kriittisyyteen ja siksi kaikki uusi ja varsinkin yllättävä käydään tarkkaan läpi ennen kuin siihen uskotaan. Kriitikot, muuten myös sveitsiläisiä, kävivät samalla tavalla läpi kolme muuta paljon suurempaa aiempaa tutkimusaineistoa, joissa oli satoja koehenkilöitä. Periaatteessa mitä suurempi määrä ihmisiä tutkitaan, sitä herkemmin löydetään pienetkin vaikutukset. Näin ollen ”kuukellon” vaikutusten olisi pitänyt näkyä suurissa aineistoissa vielä selvemmin kuin julkaistussa Cajochen:in verrattain pienessä tutkimuksessa. Suuremmista analyyseistä ei kuitenkaan löytynyt mitään! Lisäksi kriitikot kykenivät jäljittämään useita aiemmin julkaisemattomia tutkimuksia, joissa ei myöskään oltu löydetty näyttöä ”kuukellon” olemassaolosta ihmisellä. Tutkimukset olivat ilmeisesti jääneet julkaisematta, koska tieteelliset lehdet eivät olleet pitäneet niitä riittävän kiinnostavina nollatulosten takia. Tämä on yksi tiedeyhteisön ongelmista. Koska tieteessä kilpaillaan suuren yleisön ja varsinkin rahoittajien huomiosta, jää paljon ”epäkiinnostavaa” tutkimusta julkaisematta, mikä voi tuottaa ns. ”julkaisuharhan”. Julkaisuharhan takia luullaan helposti, että jokin asia on osoitettu, koska ristiriitaisia tutkimustuloksia ei ole julkaistu eli niistä ei yksinkertaisesti tiedetä. Syntyy virheellinen vaikutelma yksimielisyydestä. Oliko asia sitten loppuun käsitelty? Ei ollut. Cajochen:in ryhmä puolustautui kritiikkiä vastaan.

Puolustuksen keskeinen väittämä oli, että tutkittavien lukumäärä ei automaattisesti paranna tutkimusaineiston laatua. Tässä tapauksessa tämä johtuu siitä, että unen laatuun ja sen EEG rekisteröinnin tuloksiin vaikuttavat useat tekijät. Tällaisia ovat esim. tutkimusta edeltäneen valveen määrä, henkilön vuorokausirytmin vaihe ja ulkoisen valaistusrytmin vaihe jne. Kaikki nämä tekijät tulee tarkasti kontrolloida. Esimerkiksi valon määrän on oltava sama kaikkien tutkittavien kohdalla ja samalla on huomioitava heidän luontainen kronobiologinen tyyppinsä (yksilölliset erot sisäsyntyisessä vuorokausirytmissä), joka tekee toisista iltavirkkuja ja toisista aamuvirkkuja. Jos näin ei tehdä, niin tutkittavien määrän lisääminen ainoastaan lisää ”kohinaa”, mikä peittää etsityn signaalin alleen. Jälkikäteen analysoiduissa suurissa aineistoissa näin ei luonnollisestikaan oltu tehty. Cajochen:in ryhmä pitää tätä todennäköisenä metodisena syynä siihen, että ihmisen ”kuukellon” verrattain heikkoja vaikutuksia ei ole havaittu aiemmissa tutkimuksissa.

Viime vuonna ilmestyi ruotsalainen tutkimus (vetäjänä Michael Smith), jossa samantapaisessa jälkikäteisanalyysissa todettiin 47 terveen tutkittavan osalta unen pituuden lyhentyneen keskimäärin 25 minuuttia ja aivokuoren reaktioherkkyyden suhteessa ulkoisiin ärsykkeisiin (melu ja junan aiheuttama ratakiskojen värinä) lisääntyneen täyden kuun aikana verrattuna muihin kuun kierron vaiheisiin. Cajochenin ryhmästä poiketen he kuitenkin totesivat REM unen käynnistymisen viivästyneen uuden kuun aikana eikä täyden kuun aikana. Olennaista Smithin tutkimuksessa oli kuitenkin se, että siinä havaittiin ihmisten eroavan toisistaan siinä kuinka selvästi ”kuukellon” vaikutus näkyi. Epäsensitiiviset eli epäherkät henkilöt eivät juuri ilmentäneet näitä vaikutuksia mutta sensitiivisillä henkilöillä ne näkyivät selvästi. Yksilölliset erot ”kuukellon” herkkyydessä selittäisivät myös osaltaan sitä, että ilmiötä on ollut vaikea havaita aiemmissa tutkimuksissa. Myös sukupuolen todettiin vaikuttavan unessa havaittavien muutosten voimaan. Eräät ilmiöt olivat selvästi voimakkaampia miehillä kuin naisilla. Näin tämä tutkimus osaltaan tuotti lisänäyttöä ”kuukellon” mahdollisesta olemassaolosta ihmisillä.

Mutta miksi ihmisillä olisi ”kuukello”? Mikä olisi se valintaa aiheuttanut tekijä, joka olisi sen evolutiivisen kehityksen takana? Merieläimillä se on vuorovesi, kuten yllä kuvattiin. Mutta entä maaeläimillä? Tästä ei ole tietoa, mutta ruotsalainen ryhmä esitti kiinnostavan arvauksen. Tiedämme, että monet öisin saalistavat pedot vilkastuvat huomattavasti täyden kuun aikaan, koska valoa on silloin enemmän. Sisäsyntyinen kuukello on voinut kehittyä sopeumana tähän lisääntyneeseen saalistukseen. Varsinkin herkät yksilöt esi-isiemme joukossa ovat nukkuneet kevyemmin ja vähemmin sekä heidän aivojensa reaktiivisuus ulkoisiin ärsykkeisiin on kasvanut täyden kuun aikana. Näin he ovat kyenneet varoittamaan ryhmän muita jäseniä uhkaavasta vaarasta, mikä selittäisi sen, että ”kuukellosta” on ollut evolutiivista hyötyä ja siksi ominaisuus olisi kehittynyt ja säilynyt myös meidän lajillamme.

Lopuksi

Lopuksi on todettava, että lopullista totuutta ihmisen mahdollisesta sisäsyntyisestä ”kuukellosta” emme vielä tiedä. Tiedeyhteisöltä menee vielä oletettavasti aikaa ennen kuin näyttöä puolesta tai vastaan kertyy riittävästi, jotta kysymys riidattomasti ratkeaa. Siihen asti meidän on elettävä epävarmuudessa. Tämä onkin ehkä yksi tärkeimmistä tieteen opetuksista myös suurelle yleisölle. On opittava hyväksymään tosiasiat silloin kun näyttö on riittävän vahvaa mutta vasta sitten. Sitä ennen on opittava sietämään epävarmuutta ja niitä, jotka ajattelevat ”kuuhulluudesta” eritavoin kuin itse. Hienoa siinä on kuitenkin se, että juuri epävarmuus kiehtoo ja saa meidät pohtimaan asiaa mahdollisimman monipuolisesti. Omalta osaltani joudun siksi toteamaan, että en enää voi sanoa ”kuuuhulluuden” olevan kokonaan vailla tieteellistä näyttöä. Joudun korjamaan kantani ja toteamaan, että ehkä ihmisilläkin on kuukello ja sen ohjaamia rytmejä, mutta meillä ei ole vielä riittävää näyttöä, jotta voisimme sanoa asiaa varmaksi.

Alkuperäinen Christian Cajochenin tutkimusjulkaisu kuuluu Current Biology -lehden vapaasti luettavissa olevaan arkistoon, joten sen pdf tiedoston voit ladata tämän linkin alta

Erkki Kronholm

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s